Kiitos osallistumisestasi Terveyspsykologian päiville 2019!
Päivät olivat menestys esiintyjien, puheenjohtajien sekä yleisön ansiosta. Kiitos vielä kerran, että olit mukana edistämässä terveyspsykologisen tiedon kehittämistä, levittämistä ja vaikuttamista Terveyspsykologian päivillä!
—————————————————————————————–
AVAA TÄSTÄ OHJELMA PDF-TIEDOSTONA
Keynote-puhujia päivillä ovat professori Kalevi Korpela Tampereen yliopistosta (“Luontoympäristö ja hyvinvointi”), professori Piia Jallinoja Tampereen yliopistosta (“Terveyskäyttäytyminen haastetun asiantuntijuuden aikakaudella”), tutkimusprofessori Timo Partonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (“Aamu-iltavirkkuuden merkitys terveydelle”) ja tutkimusprofessori Jari Hakanen Työterveyslaitokselta (“Työn imussa – mistä työn imu syntyy ja mitä siitä seuraa?”).
Timo Partonen: Aamu-iltavirkkuuden merkitys terveydelle
Väestötason tarkastelun perusteella iltavirkut nukkuvat muita huonommin ja liikkuvat muita vähemmän. Iltavirkut sairastavat aamuvirkkuja useammin mielenterveyden häiriöitä, diabetesta sekä neurologisia, ruuansulatuselinten ja hengityselinten sairauksia. Mitä iltavirkumpi henkilö on seurannan alussa, sitä todennäköisemmin hänelle kertyy tiettyjä terveysvaaroja seurannan aikana, muun muassa univaikeuksia, runsasta päihteiden käyttöä ja masennusoireita.
Aamu-iltavirkkuuden vaihtelusta noin puolet aiheutuu ympäristöstä. Siksi päivärytmiä myöhentävillä ja iltavirkkuuden yleisyyttä lisäävillä seikoilla on huomattava merkitys terveydelle myös väestötasolla. Niiden vaikutus saattaa jo näkyä elinajassa. Suomessa entisten huippu-urheilijoiden kohorttitutkimuksessa iltavirkut kuolivat muita nuorempina ja ero tuli havaittavaksi 56 ikävuoden jälkeen. Britannian biopankkitutkimuksessa ennenaikainen kuolleisuus oli iltavirkuilla muita suurempi 63 ikävuoden jälkeen. Englantilainen kohorttitutkimus yli 40-vuotiaista osoitti, että aamuvirkut olivat terveempiä ja että iltavirkut sairastivat useammin verenpainetautia ja kuolivat nuorempina. Tietyt, iltavirkuille muita useammin kertyvät terveysriskit voivat osin selittää keskimäärin lyhemmän eliniän.
Sisäisen kellon toimintahäiriöt altistavat univaikeuksille ja kaamosoireilulle sekä niiden välityksellä lihomiselle, tyypin 2 diabetekselle sekä sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksille. Myös tietyt syöpätaudit näyttävät ilmaantuvan sisäisen kellon häiriintymisen seurauksena. Paitsi vuorotyö, epäsäännöllinen työaika ja aikaerolennot, myös univaje ja kesäajan käyttö kellonsiirtoineen häiritsevät sisäisen kellon toimintaa. Näitä aiheita on syytä tarkastella paitsi yhteiskunnan myös terveyden näkökulmasta, sillä niihin liittyvillä päätöksillä on myös kansanterveydellisiä seurauksia.
Päivärytmin myöhentymisen ja iltavirkkuuden yleistymisen takia univaikeuksista aiheutuvat, välittömät ja pitkäaikaiset haitat ovat suomalaisilla todennäköisesti lisääntymässä. Univelkaisten osuus on 2010-luvulla kasvanut. Myös työelämässä mukana olevista 25–64-vuotiaista unettomien osuus on jatkanut kasvuaan, samoin kuin kouluterveyskyselyihin vastanneista nuorista univelkaisten tai univaikeuksista kärsivien osuus. Vyötärölihavuus on 2010-luvulla yleistynyt työikäisillä miehillä ja naisilla sekä eläkeikäisillä naisilla. Työikäisillä naisilla on yleistynyt myös runsas kaamosoireilu.
Piia Jallinoja: Terveyskäyttäytyminen haastetun asiantuntijuuden aikakaudella
Ravinnon rasvojen terveellisyys nousee julkiseen keskusteluun vuosikymmenestä toiseen. Rokotevastaisuus lisääntyy Pohjanmaalla. Keskusteluissa alkoholilaista valinnanvapaus nousee keskeiseksi argumentiksi. Tarkastelen esityksessä tällaisia ajankohtaisia ilmiöitä ja pohdin, olemmeko siirtyneet aikaan, jossa terveyden edistäjien ja asiantuntijoiden oppeja ei enää niellä pureskelematta. Suomessa asiantuntijatiedon ja väestötason suositusten kritiikki tuli uudella tavalla julkisuuteen 2000-luvun alussa, esimerkiksi julkisessa puheessa ravinnosta. Kyse ei enää ollut vain kansanterveydestä, vaan ruokaan liittyvästä mausta, nautinnosta ja yksilöiden vapaudesta ja oikeudesta syödä mitä haluavat. Todistusaineistona ruokien, esimerkiksi ravinnon rasvojen terveysriskeistä ei mediassa enää esitetä vain tieteellisiä tutkimuksia, vaan myös henkilökohtaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Syömisen ja ruuan kohdalla tilannetta kuvaa hyvin myös syömistä ohjaavien yhteisöllisten normien heikkeneminen ja länsimaisten yhteiskuntien yksilöllistyminen. Samalla joissain ruokavalioissa syömisen rajat ovat kuitenkin kiristyneet. Näihin kehityskulkuihin liittyy myös väestötutkimuksiin nojaavien ravitsemussuositusten ja ”pakottamisen”kritiikki sekä julkisissa ruokakiistoissa esitetty vaatimus yksittäisten ihmisten tuntemusten ja kokemusten huomioimisesta.
Jari Hakanen: Työn imussa – mistä työn imu syntyy ja mitä siitä seuraa?
Työn imu on antamani suomennos myönteiselle tunne- ja motivaatiokokemukselle työssä, jota alun perin englanniksi on kutsuttu termillä ”personal engagement” ja sittemmin tutkimusmaailmassa usein termillä ”work engagement” ja HR-konsulttiyrityksissä nimikkeellä ”employee engagement”. Alun perin työn imulla tarkoitettiin kokemusta, jossa työntekijä voi työrooleissaan hyödyntää ja ilmaista itseään kokonaisvaltaisesti fyysisesti, kognitiivisesti ja emotionaalisesti. Sittemmin työn imulla yleisimmin on tarkoitettu työssä koettua tarmokkuutta, omistautumista ja uppoutumista. Ensimmäiset tähän määritelmään ja siihen liittyvään kyselymenetelmään perustuvat kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset julkaistiin vuonna 2002. Tätä nykyä työn imusta julkaistaan satoja tutkimuksia vuosittain. Teoreettisesti työn imua on useimmin tarkasteltu osana työn vaatimusten-voimavarojen mallia, josta on 2000-luvulla tullut työ- ja organisaatiopsykologian sovelletuimpia teoreettisia viitekehyksiä.
Esitelmässäni käsittelen työn imun yleisyyttä ja suhdetta toiseen ”intohimon” muotoon töissä, työholismiin, johon se usein sekoitetaan. Esittelen myös tutkimuksissa tunnistettuja työn imun lähteitä lähtien yksilöllisistä tekijöistä (persoonallisuus, proaktiivinen toiminta), työn voimavaroihin, HR:n ja organisaatiokulttuurin rooliin, työn ja muun elämän vuorovaikutukseen sekä siihen, millaisia maiden välisiä eroja työn imun esiintyvyydessä on. Lisäksi esittelen työn imun todettuja myönteisiä seurauksia työlle, työorganisaatioille, hyvinvoinnille ja terveydelle. Viime vuosina pyrkimys löytää työn imun kääntöpuoli on lisääntynyt, mutta edelleen tutkimusnäytön perusteella työn imusta koituu ennen kaikkea monia myönteisiä seurauksia, joiden takia rohkenen kutsua työn imua parhaaksi mahdolliseksi hyvinvoinniksi työssä.
Kalevi Korpela: Luontoympäristö ja hyvinvointi
Meta-analyysien mukaan epidemiologisissa tutkimuksissa on vahvinta näyttöä asuinalueen viherympäristön suuremman määrän yhteydestä parempaan mielenterveyteen ja koettuun terveydentilaan sekä pienempään kokonaiskuolleisuuteen. Väestötason tutkimuksissa on havaittu suuremman viherympäristön määrän olevan yhteydessä myös vähäisempään sairastavuuteen, erityisesti masennuksen ja ahdistushäiriöiden sekä mm. sepelvaltimotaudin osalta. Britanniassa on havaittu, että eri tuloluokkien välillä on vähiten kokonaiskuolleisuuden eroja, siis vähiten terveyden epätasa-arvoa, niillä alueilla, joissa on eniten viherympäristöä. Seurantatutkimuksessa ihmiset, jotka ovat muuttaneet viher- tai vesiympäristöjen lähelle, ovat raportoineet muuttoa seuraavina vuosina aikaisempaa parempaa koettua mielenterveyttä. Samaa ei havaittu kaupunkimaisille alueille muuttaneilla.
Hyvinvointivaikutusten välitysmekanismeista tiedetään, että luonnon havainnointi ja siellä toimiminen vaikuttavat a) fysiologisiin toimintoihin stressistä elvyttävästi, b) tarkkaavuuteen ja kognitiiviseen toimintaan, c) tunteisiin ja d) käyttäytymiseen.
a) Kokeellisissa tutkimuksissa stressitilanteen jälkeen tehdyn luontokävelyn elvyttäviä muutoksia ovat esimerkiksi rentoutumista osoittavat sykevälivaihtelun muutokset. Suomalaisen tutkimuksen mukaan luontoalueiden vähäisempi melu ja ilmansaasteet eivät yksinään näyttäisi selittävän kaupunkimetsän ja –puiston kaupunkikeskustaa myönteisempiä vaikutuksia sykevälivaihteluun. b) Luontoaltistuksen jälkeen tarkkaavuuden ylläpitoa ja työmuistia vaativa tehtäväsuoriutuminen yleensä paranee. c) Positiivisten tunteiden lisääntyminen luonnossa on efektiltään vahvempi kuin negatiivisten vähentyminen. d) Viherympäristöjen läheisyys, saavutettavuus, turvallisuus ja miellyttävyys näyttävät lisäävän liikunnan määrää eri ikä- ja sosiaaliryhmissä. Luontoliikunnalla on muualla tapahtuvaan liikuntaan verrattuna enemmän hyvinvointihyötyjä, erityisesti mielialaan ja elpymiseen. Terveys- ja hyvinvointivaikutusten voimakkuus vaihtelee mm. ihmisen luontosuuntautuneisuuden, iän, sukupuolen ja sosioekonomisen aseman mukaan.
Luontoaltistuksen hyvinvointivaikutusten teoreettiset selitysmallit perustuvat luontoympäristön suoriin, ihmiselle kenties lajityypillisiin vaikutuksiin sekä opittuihin paikkamieltymyksiin. Näitä ihmiset oppivat hyödyntämään stressinhallinnan ja tunteidensäätelyn osana.
